• Hän on sankari tänään!

    Sanotaan, että vauvan ensimmäinen vuosi hujahtaa todella nopeasti ja ikään kuin sumussa ohitse vanhempien näkökulmasta. Kyseessä ei muuten sitten ole mikään tuulesta temmattu juttu. Nimittäin mitä ihmettä, vastahan minulla oli valtava vatsa, vastahan minä synnytin ja kuinka voikaan: minun pieni poikani on yhtäkkiä vuoden ikäinen!!!

    1-vuotissynttäririemua!

    APUA. Miten tuosta pienestä hylkeenpoikasesta on tullut pieni sipsi! Miten voi pikkuisesta ihmisenalusta kasvaa omilla jaloillaan tepasteleva leikki-iikka joka kertoo elein ja ilmein, mitä nyt pitää tehdä tai mitä hän tahtoo?!

    Äitiys on kyllä kummallinen asia. Ihmeellinen ja täynnä yllätyksiä. Vaikka välillä tuntuu, että päivät toistavat toisiaan ja että aika ei oikein kulje, tai vaikka melkeinpä päivittäin alan jossakin vaiheessa alkuiltaa laskea aikaa siihen että ipana nukkuisi ja saisin ajatella omiani, on äitiys ja ikioman lapsen kanssa oleminen ihan mahtavaa ja hurmaavaa.

    Ja sitä paitsi miten voi olla, että hän on, jos mahdollista, ihanoitunut päivä päivältä enemmän ja enemmän!

    Ja miten voi olla, että minusta tihkuu (maidon lisäksi) yhä vain yltyvämpi rakkaus.

    Voi jumankeikka. YKSIVUOTIAS lapsi. Minulla.

    Silloin palttiarallaa vuosi sitten hän oli vasta tuollainen pikkiriikkiriikkinen!

    Minulla, joka pari vuotta sitten en haaveillutkaan tällaisesta elämästä, olen hupsheijakkaa synnyttänyt lapsen (pelkäsin villeinä rymyvuosinani synnytyshommaa niin etten uskaltanut edes ajatella miltä tuntuisi joskus itse synnyttää!), toipunut synnytyksestä (ja unohtanut synnytystuskan ja alkanut haaveilla toisesta pikkuiikasta vain kokeakseni vauva-ajan uudestaan); sellaisella minulla on takanani 365 päivää nautintoa ja kasvamista. Ei pelkästään vauva ole kasvanut vaan ihan itsekin olen äiti-ihmisenä kasvanut. Henkisesti en varmaan kyllä ihmis-ihmisenä ollenkaan mutta äitinä, voi luoja, eikä kasvu vielä ole loppumaan päin, vaan veikkaan että uhmaikä ja muut mukavuudet kasvattavat vähintään harmaita hiuksia.

    Ja hän: niin omapäinen, puhelias, iloinen, chilli pieni hurmuri. Niin helppo, niin valtavan rento poika hän on, että voi liikutus (ja liikutus hyvinkin; liikkuminen Lio Liikkulaisen kanssa ihmisten ilmoilla ja kulkuvälineissä – paitsi autossa – suorastaan ihailtavan yksinkertaista (kyllä, koputtelen täällä vähän puuta)! On toki vaikeitakin hetkiä, kiukuttelua kun herra itsepäinen (ei ole omena kauas puusta pudonnut!) ei saa tahtoaan läpi. Tai kun sattuu vahinko; putoaminen tai kaatuminen, voi mitä kyyneliä ja parkua voi olla; miten äidin sydän rutistuu.

    Ja minä itkin ja minä hymyilin ja minä hämmennyin ja ajattelin että elämä jos mikä on epätodellista, ikään kuin unta.

    Ja entäpä sitten äidin tunnerepertuaari…täytyy myöntää että joskus täytyy vähän nieleskellä, kun kiellän jotakin ja lapsi ilmaisee mielipiteensä itkupotkuraivarilla. Tai kun toisinaan isä saa kauheasti hellyyttä ja riemua osakseen ja äiti on “ihan sama”. Toisaalta taas on huvittavaa, että poika työntää minut tomerasti pois kun hän halii isäänsä tai pehmolelujaan, niitä kun eivät lapseni mielestä muut tässä talossa saa halia. Ja onhan se hienoa, että pojalla on suosikkihenkilöt. Niihin kuuluvat isän lisäksi isosisko, Suomen isovanhemmat ja kummit. Ja tietysti myös kahviloissa tai liikennevälineissä vieressä, takana tai edessä istuvat henkilöt.

    No, eipä mennä mihinkään sivuteille, minun oli tarkoitus vain julkisesti iloita, hihkua ja pomppia: hurraa hurraa hurraa. Poikani on tuonut elämääni ihan uudenlaista onnea ja säpinää, riemua ja rakkautta, iloa ja pelkoa jo vuoden verran, ja se jos mikä on suurensuuren juhlan aihe! Suurensuuresti me juhlimmekin: Islannissa ensin (tosin katsotaan pitääkö juhlat perua juuri tänään kun vähän sellaista lumimyrskyä tuppaa) ja sitten viikon päästä Suomessa, jolloin viimeinkin järjestän myös lapseni nimiäiset (parempihan se on myöhään kuin ei milloinkaan!). Voi kun minä niin toivon, että lapsellani olisi edessään valoa, iloa, rakkautta ja hyvää oloa niin paljon, että vastoinkäymiset ja muut olisivat niiden rinnalla vain pientä silppua ja välttämätöntä elämänmaustetta.

    Ja minä ihmettelin: miten pieni. Ja suuri. Ja rutussa. Ja miten violetit vastasyntyneen kädet ja erityisesti jalat ovatkaan.

    Rakas poikani sinä olet tähti ja taivas ja kaikki, onnea, onnea, onnea!!!!

     

One Responseso far.

  1. Jael says:

    Paljon onnea pikku miehelle,ja äidillekin:)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *