• Harry Forsblomin muistoa kunnioittaen

    Minulta ei olisi julkaistu vuonna 2010 ensimmäistä romaaniani, enkä olisi kirjoittanut toistakaan eikä ennen kaikkea Pintanaarmuja (ntamo, 2013) olisi koskaan valmistunut saati yltänyt Runeberg-palkintoehdokkaaksi ilman tukea.

    Eräs tärkeimmistä tukijoista ensimmäisen kolmen romaanini suhteen oli kirjailija Harry Forsblom (1943-2016). En ehkä viihtynyt hänen luennoillaan Kriittisessä korkeakoulussa mutta hänen henkilökohtaiset palautetuntinsa ja, kirjoittajakoulun loppumisen jälkeen, hänen kirjeenvaihtoystävyytensä olivat ja yhä ovat minulle mittaamattoman arvokkaita. En voi vähätellä Harry Forsblomin osuutta oman tyylini löytymisen ja siinä pysymisen suhteen. Hän kannusti minua, tökki eteenpäin ja valitti, jos erehdyin tekemään henkilöhahmoille tai tarinoilleni jotakin tylsää, junnaavaa ja puisevaa.

    Uskallan väittää, että Harrysta ja minusta tuli jonkin sortin ystäviä. Palautetunneilla jaoimme ajatuksia myös elämästä, yksinäisyydestä ja kirjailijan kohtaloista. Muutin pois Suomesta vuonna 2011 mutta Harry kulki vierelläni sähköpostiystävänä vielä Pintanaarmuja-romaanin julkaisuun saakka.

    Suorastaan häpeän sitä, että kahteen vuoteen en ole kuullut Harrysta eikä hän minusta. Hänen kuolemastaan kuulin vasta pari päivää sitten – vaikka hän kuoli joulukuussa. Uutinen on murheellinen. Erityisen surullinen. Olisin halunnut nähdä hänet vielä, sanoa jotakin ystävällistä, puristaa kädestä, työntää hänen eteensä tuopin olutta. Toivon, että hänen sielunsa lepää rauhassa, jos sielut lepäävät kuoleman jälkeen, ja toivon, että hän jäisi elämään kirjallisuuteemme.

    Ainakin hän jää elämään minun muistoihini. Ja kirjalliseen työhöni.

    Kiitos, että sain tutustua Harryyn, että sain häneltä ohjeita elämään ja työhön

    ja muistot, hauskatkin,

    kuvat tai se että en välttämättä jaksanut kuunnella

    mutta kuulin kuitenkin

    ja se että

    jaoimme yksinäisyyttä kuoliko hän yksin jäikö kukaan kaipaamaan ihan lähelle

    hän katsoi kerran surumielisesti minua silmiin ja sanoi että meidät on tuomittu yksinäisyyteen

    ja minä värähdin ja hän

    mitkä olivat hänen sanansa ennen viimeistä sydämen lyöntiä ja kuka ne ymmärsi

    minä kaipaan, kaukaa,

     

    putosi kyyneliä tipahtelee yhä.

    Hyvästi, kiitos, anteeksi, lepää.

     

     

One Responseso far.

  1. hikkaj says:

    Kukka-Maaria

    hyvän ja persoonallisen johdattelijan olet löytänytkin aikanaan.

    Kirjoittelin hänestä Karjalaiseen, jotenkin vaikuttuneena, vaikken suoraan sanonutkaan, hänen Aurinkolinnastaan: erikoisena erottui junnaavista pitkistä proosista.
    Aurinkolinna on yhä hyllyssä, pitää joskus paneutua.

    Kurkkaapa blogipottuuni: http://hikkaj.blogspot.fi/2017/01/aurinkolinna-on.html

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *