• Odotusrunoja I

    Minä sain soiton ihmiseltä joka taistelee puolestani areenalla. Hän sanoi iloitse. Taivaskin repesi silloin, tiedättehän samalla tavalla kuin Islanti on revennyt, sen halki kulkee suuri hävytön vako. Repeämästä satoi kaatamalla puhdasta ilmaa. Kaavin sitä nyrkkeihini kuin kohtu tyhjennetään ja itkin. Tunsin saman surun kuin ne joilta kuoli. Samalla syyllisyys puhkesi kukkimaan. Ihan samalla tavalla kuin kivimuureihin on ilmaantunut murtumia, voitteko uskoa, ikään kuin ränsistyneen kauniisti.

    Miksi minä suren kun täytyisi iloita, kysyin ihmiseltä, joka toivotti hyvää päivänjatkoa ja sanoi että anna hänen kantaa murheet, minun täytyy vain iloita. Kerätä ehkä positiivista energiaa, syödä suklaata ja kasvattaa hauista. Yritin hymyillä peilin edessä, tanssia, tanssihan on eräänlaista iloa. Hymy katosi usvaan. Koetin hymyillä ulkona paljaan jään päällä, kaaduin, räpelsin jalat alleni ja nousin. Hymy pysyi poissa. Etsin sitä joka paikasta. Kuulin erään kirkkaankeltaiseksi maalatun peltitalon kellarista vikinää. Raotin ikkunaa, kurkistin sisälle, olin varma että siellä itki hymyni ja halusi syliin. Mutta käsivarsilleni loikkasi suuri ruskeasilmäinen kissa. Se heilautti häntäänsä, aivastin. Se raapaisi poskeeni samanlaisen jäljen kuin nilkka nyrjähtää jos laskeutuu vuorenrinnettä eikä katso mihin astuu. Teloin kerran itseni pohjoisessa, juuri sillä tavalla, en saanut kyytiä edes terveyskeskukseen, oli omaa syytäni, niin sanoi hän joka loikki edelläni ja määräili. Yritin hymyillä. Irvistykseksihän se jäi, kuten saduissa yleensä, annoinkohan kaikkeni.

    Sitten monen tunnin päästä, kun laastariakin olin laittanut poskeen ja peitellyt pienen poikani syvään uneen, hymy yhtäkkiä päätti luiskahtaa paikalleen. Se sanoi minulle että oli viipynyt Länsivuonoilla. Se tiesi että rakastan Länsivuonoja. Se oli ajatellut lomailla. Olin moittia sitä. Eivät hymyt saa lomailla, millainen hymy jää pois! Vastuuton hymy. Kelvoton hymy. Olet moukka, melkein sanoin, mutta silloin ikkunan ohi ajoi kitisevä kulkuneuvo, jokin avaruuslaivan kaltainen, täynnä turisteja – kuului laulua, jotenkin taivaallista. Unohdin moitteet. Hymy repsotti aloillaan. Vatsani virkistyi. Avasin kämmenet, ne eivät hikoilleet enää. Yritin karistella hymyn pois, se teki vähän kipeää, se oli sellainen hymy, vähän liian takertuvaa sorttia; se oli liimautunut kasvoihini kuin sammalpeite. En saanut sitä edes leikkaamalla en olisi saanut irti.

    Ei tullut enää puhelua, käskyä iloita, ja siitä se lähti. Minun hymyni muuttui kehikoksi. Minä olen kehikon takana. Katson. Hymyni tekee kaiken puolestani. Sinä olet minun, sanoin kerran hymylle, olimme peilin ääressä, kissanjälki oli jo häivytetty. En muuten ole, muistutti hymy, vilautti matkalippua, se oli hankkinut minulta salaa matkan maailman ääreen. Se voisi lähteä milloin tahansa. Pitää olla varovainen niin kuin myrskyvaroitusten aikaan. Pysyä sisätiloissa. Vaalia ainutta.

    Post Tagged with , ,

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *